Sunnuntaina ratkaistaan seuraavan nelivuotissuunnitelman kohtalo. Yksi keskeisistä kysymyksistä neuvotteluissa tulee olemaan teknisen eläkeiän kohtalo.

Olen kuunnellut herkällä korvalla vaaliajan, miten tekniseen eläikään otetaan kantaa. Eläkeiän alarajan kohtalo ei ole itsessään yhdentekevä kysymys, koska sen liikuttelu tarkoittaa myöskin johonkin suuntaan tapahtuvaa tulonsiirtoa.

Tämänpäiväisessä vaalitentissä (Areenassa) Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen totesi, että he hakevat nopeaa ratkaisua eläkeikään. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Huomionarvoista oli kuitenkin se, että hän samalla myös esitti että sen implementointi tapahtuisi 10-15 vuoden aikajänteellä. Tämä roadmap, joka ilmeisesti on ministeriössä laskettu, on vastaava kuin Vanhasen-Kataisen aiempi 24-vuotinen esitys, jonka työmarkkinajärjestöt kaatoivat. Oletan että 2 vuoden korotushalu on yhä olemassa, siitä hän ei kuitenkaan maininnut mitään.

Olen useaan otteeseen todennut etten kannata eläkeiän korotusta. Tähän on hyvin yksiselitteinen syy: tässä pyritään siirtämään se kustannus, joka johtuu aiemmasta alirahastoinnista ja ylioptimistista laskelmista nuoremmille sukupolville. Heille, joilla ei sotkuun ole osaa eikä arpaa. Ei missään tapauksessa ole 70- tai 80-lukulaisten syy, että pohjaoletuksia ei ole korjattu (tai kirjoitettu) taantumakestäviksi.

Kysymys ei ole kuitenkaan yllätyksestä, vaan lähinnä kyvyttömyydestä – ja varmasti myös haluttomuudesta – tehdä päätöksiä suuremmasta rahastoinnista ajoissa.

Käytännössä eläkeiän korotus tarkoittaa, että suurempien ikäluokkien eli 1945-1949 suurina ikäluokkina ja 1950-1960 huomattavan suurehkoina ikäluokkina synnyttämä kustannuspaine siirretään pienemmille ikäluokille. Ottaen huomioon eläkepopulismiin latautuneet riskit (kuten halut indeksimuutoksiin) ei voida olla varmoja, että päätös ratkaisisi eläkejärjestelmän kestävyyskysymystä millään tavalla. Sen tarkoituksiksi voisi lopulta muotoutua esimerkiksi:

1) Nykyisten eläkkeiden korottaminen. Ottaen huomioon eläkeäänestäjien kasvavan määrän, on uskottavaa että 80/20-indeksin muuttamisesta 50/50 -muotoon vielä väännetään kättä tulevilla valtiopäivillä. Tällainenhan loisi pelivaraa siihen ja on sinisilmäistä kuvitella että etujärjestöt jättäisivät maalipaikan hyödyntämättä.

2) Yritysten sivukulujen alentaminen. Ottaen huomioon, että kyse on palkan osasta, tämä on kollektiivista palkanalentamista. Minulle toki sopisi, että kollektiivisesta järjestelmästä luovuttaisiin ja erä siirrettäisiin palkkoihin, josta jokainen hoitaisi yksilöllisen eläketurvansa. Tämä ei kuitenkaan ole nyt poliittisesti realistista.

3) Pyritään alentamaan sivukuluja ja korvataan ne veroilla järjestelmän sisällä. Tämä vastaa palkanalennusta, varsinkin jos se tehdään järjestelmän taustassa, eli yritysten osuudesta. Tämä on hyvin mahdollinen skenaario after all.

Keskeisin vääryys tässä on se, että päätös implementoitaisiin aikajänteellä. Jotta suuret ikäluokat edes jotenkin osallistuisivat tähän, päätös olisi implementoitava välittömästi ja siihen olisi yhdistettävä indeksien heikennys nykyeläkkeisiin. Tässä yhteydessä puhutaan kuitenkin aivan liian suurista intresseistä, että implementointi välittömästi olisi mahdollinen ja indeksien osalta asia on paljon haastellisempi.

Otetaan esimerkki roadmapista.

Jos päätös tehtäisiin esimerkiksi vuonna 2013 ja implementointi aloitettaisiin 9 vuoden päästä (2022) ja seuraavat 6 vuotta eläikä nousisi neljä kuukautta vuodessa, täysmääräisesti uusi 65-70 vuoden eläkeikä olisi käytössä 2028. Täysimääräisesti se koskisi siis 1963 syntyneitä. Tämä on kuitenkin hyvin optimistinen malli.

Juuri tästä syystä kannatan ratkaisuksi indeksien heikentämistä kuten esitin viimeisessä NK:n kolumnissani (joka ei ole verkossa, mutta korjaan linkin kun se löytyy), joka ilmestyi vaalinumerossa.

Artikkeliviite: 120411A


Olen seurannut sivusilmällä tämän vuoden aikana käytyä perustulokeskustelua, vaikka se ei pääaiheita poliittisessa keskustelussa ole ollutkaan. Ehkä sitten vaaleissa..

Koska puolueessa kannatetaan variaatiota eli negatiivista tuloveroa kirjoitan sen ao. mallin pohjalta. Disclaimerina todettakoon, että tämä ei ole subjektiivinen tulkintani, vaan Lahdessa puoluekokous hyväksyi mallin keskeiseksi osaksi Keskustan vaaliohjelmaa. Analyysi on tietenkin subjektiivisiin mielipiteisiini perustuvaa.*

Negatiivisen tuloveron osalta tuntuu elävän varsin sitkeässä ajatus että sillä tulisi hoitaa perusturvan tasokysymys. Tämä on vähän hölmö ajatus, koska reformissa on viime kädessä kyse toiminnallisuudesta: se on vastaus kysymykseen miten kitkaa voidaan (humaanisti) järjestelmästä vähentää.

Perusturvan absoluuttinen taso on aivan erillinen keskustelunsa. Se on arvopohjainen kysymys, kuinka paljon vähäosaisia tulee avustaa, tai tuleeko avustaa. Negatiivisen tuloveron malli ei vastaa tähän kysymykseen eikä tulekaan vastata, koska kyseessä on mekanismi toteuttaa asia. Se voidaan virittää halutulla tavalla logovihannesten valikoimasta riippuen: mallin osalta tärkein kysymys onkin kuka sen toteuttaa.

Nämä kaksi keskustelunaihetta olisi syytä erottaa toisistaan ihan senkin takia, että jos arvoista ei olla samaa mieltä niin mekanismista voidaan päästä jonkinlaiseen kohtuulliseen kompromissiin, logovihanneksesta riippumatta.

Se että perusturva (ja miksei ansioturvakin) hoidettaisiin automatisoidusti vähentää merkittävästi siihen liittyvää byrokratiaa ja alentaa järjestelmän kustannuksia, mikä tietenkin on järkevää taloudenpitoa: käytetään rahaa itse asioihin, ei rakenteisiin.

Vastaavasti järjestelmä mahdollistaa työn ottamisen vastaan kaikissa tilanteissa, joissa yksilö kokee tämän järkeväksi kunhan vain efektiivinen marginaaliveroaste pidetään kohtuullisena, mikä taasen on sovitus- ja tasokysymys verotuksessa.

Me esitimme aikanaan Alkiolaista perusturvaa etsimässä-teoksessa mallin siten että järjestelmään liittymistä haettaisiin. Tämä vastaa kysymykseen ylikäytöstä – siihen, ettei miljonäärin rouva nykyisellään hae perusturvaa (ei kehtaa tai ole kiinnostunut) mutta uudessa järjestelmässä saisi sen automaattisesti tililleen. Hakuperusteisuus kaiken järjen mukaan karsisi nämä hakemukset pois aivan vastaavalla tavalla.

On toki niin, että vastaavia byrokratiakitkaan liittyviä järjestelmähyötyjä voi hakea muualtakin. Esimerkiksi perusturvan ja työtulojen yhteensovittamisessa käytettäviä aikajaksoja voi liu’uttaa, ottaen mallia opintotukijärjestelmän tulorajoista. Tämä ei kuitenkaan vähentäisi byrokratiaa: yhä edelleen lomakkeita pyöriteltäisiin turhaan eikä se poistaisi kuin yhden perusturvan lukuisista rajapintaongelmista.

Negatiivisen tuloveron malli ei myöskään estä käyttämästä velvoitetöitä, koska aivan yhtälailla identifioidusti se hoidetaan. Väärinkäytösten suhteen varoja voidaan suunnata niitä valvoville, kun ei tarvi tuhlata varoja byrokraattiarmeijan ylläpitoon. Tässäkin varoja käytetään itse asiaan, eikä roiskita niitä sattumanvaraisesti.

Artikkeliviite: 181210A


Keskityn tässä kirjoituksessa reunahuomioihin fraktioista. Käsittelen seuraavassa kirjoituksessa viestintää vähän tarkemmin.

Puolueen sisällä keskustelukulttuuri on nopealla aikavälillä muuttunut. Edellisen puoluejohdon aikana kentällä oli monensuuntaisia puhekieltoja, molempiin suuntiin ja niiden sisällä. Välillä tuntui, että kehäraakkien elämää ohjasi pakottava tarve vihjailla asioista joista ei pitäisi keskustella.. väärin ajateltu, muotoiltu!

Tämän vastapainona oli puolueen verkkolehti, jota ollaan leimattu korhoslaiseksi julkisuudessa. En tiedä kenen keksintö leimaaminen oli, mutta Koivuniemen linja päätoimittajana oli sananvapautta puolustava. Ketään ei sensuroitu, kentän ääni pääsi kuuluviin. Jos tämä on korhoslaista, myös minä olen korhoslainen.

Minusta Keskustan tärkeimpiä mekanismeja on se ettei sillä ole merkitystä kuka sanoo, vaan mitä sanoo. Tämä on seuraus kansanliikkeemme alhaalta ylöspäin -rakenteesta. Kukaan ei sanele kentälle miten sen tulee ajatella, vaan kenttä edustajilleen miten toimia. Jos tämä välitys hidastuu, koneisto alkaa jumiutua.

Tietenkin jutut voivat olla päättömiä, mistä on turha juontaa pakottamista radiohiljaisuuteen. Esimerkiksi Korhonen syytti blogauksessaan keskustaliberaalien kaapanneen vallan Lahden puoluekokouksessa. Mainittujen nimien valossa voimme päätellä, että keskustaliberaali tarkoittaa ihmistä, joka ei äänestänyt Korhosta.

Korhosen määritelmän mukaan olen siis keskustaliberaali, kun taas kehäraakkien mielestä korhoslainen. Koska Helsingfors Unga Liberala Center vaati keskeneräisten asioiden puhekiellosta luopumista viime kesänä, voi tulkita että johdan väyrysläistä puolueosastoa. Korhoslainen, väyrysläinen, muuten vaan reipas nuori mies.

Ongelma on, ettei keskustalaisuutta voi määritellä selkeisiin fraktioihin.

Puolueen jakaminen puolikenttiin suhtaumisessa arvoihin ei ole loogista, koska nämä ovat omantunnon kysymyksiä eikä niissä voi olla yhteistä linjaa. Talouskysymyksissä jako olisi mielekkäämpi. Vastaparit olisivat instituutiolähtöisyys ja spontaanius. Osa keskustaliberaaleiksi kutsutuista kannattaa ensimmäistä, joka taas on epäliberaalia.

Muut jaottelut eivät ole paljon sen parempia. Jaoettelu maaseutu- tai urbaaniin siipeen olisi keinotekoinen. Tämä tosin on indikaatio (ei premissi) viestin puutteesta urbaaneilla seuduilla. Rintamalinja olisi sinällään luonnollinen ja toivottavakin, koska se syntyy alueiden eriävistä intresseistä ja niitähän tunnetusti riittää.

Artikkeliviite: 261110A


Kaikkien kolmen suuren puolueen kannatus on alamaissa. Syitä etsitään kiivaasti, mutta vesi ei liiku lammikossa. Keskityn blogauksessa Keskustan tilanteeseen.

Keskustassa on käynnissä keskustelu, joka muistuttaa hivenen sosialidemokraattien keskustelua eduskuntavaalitappion jälkeen. Yhtäläisyytenä jälkimmäiseen on sekin, että toistetaan käsitystä ettei linjassa ole vikaa, vaan kuulijoissa.

Puolueen kannatuksen lasku kohdentuu karrikoidusti kolmeen aikajaksoon:

1) Eläkeiän korotuksen tuominen agendalle. Tämä romahdutti puolueen kannatuksen, eikä sen jälkeen ole tullut merkittävää käännöstä. Asiaa ei ole vieläkään ymmärretty kunnolla puolueen piirissä. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Lähihistoriassa on paljon esimerkkejä, ettei puolueella ole tarvittavaa herkkyyttä työntekijäkysymyksissä.

2) Kreikan lainoittaminen ja ydinvoimapäätöksen hyväksyminen. Ensimainittu on selkeästi merkittävämpi, koska siirtymälinjat eivät kulkeneet ydinvoimavastaisille tahoille paljoakaan. Asiaa olisi puolueen piirissä syytä tutkia tarkemmin.

3) Jätevesiasetusta koskeneen välikysymyksen aikainen keskustelu, jossa asia ratkaistiin toteamalla viestinnän olevan ongelma, ei itse lainsäädäntö josta puolueen kentällä ollaan oltu hermostuneita. Tämä on kysymys, jossa puolueen perinteistä kannattajakuntaa on mahdollisesti siirtynyt pois, luultavasti nukkuviinkin.

Toisaalta ollaan pyritty tuomaan esille puolueen saavutuksia hallituskaudella. Näistä on mainittu ainakin seuraavat asiat:

a) Perusturvan uudistus ja takuueläke

b) Maa- ja metsätaloustulon kehitys, veroratkaisut

Tässä keskustelussa kuvitellaan että menneet onnistumiset olisivat olennaisia. Siinä on vain se ongelma, ettei muutamaa asiaa muisteta:

1) Puolueen äänestäjistä häviää useita kymmeniä tuhansia ihmisiä joka vaalikausi luonnollisen poistuman kautta. Jotta puolueen kannatus pysyisi sama, pitäisi näiden korvautua aivan uusilla äänestäjillä. Demografia on ankara kaikille perinteisille liikkeille, siksi myös vasemmiston yhteiskannatus hitaasti heikkenee.

2) Kuvitellaan että muutokset perusturvaan lasketaan puolueen ansioksi. Tokihan sitä hienosäädettiin, mutta jos peruskannattajatkin ovat niihin pettyneitä, ei se tuo satoa. Odotettiin kokonaisuudistusta, ei tilkitsemistä.

3) Maa- ja metsätaloustulon kehitys on tehty jonkun kustannuksella. Tällä varmistetaan tiettyjen äänestäjien aktiivisuus, mutta varsinkin omistajuuteen kohdistuneet verohelpotukset koetaan etupiiripolitiikaksi.

4) Tuijotetaan nuorisokannatusta unohtaen se tosiseikka, etteivät nuoret äänestä. Ihmiset alkavat äänestää vasta lähestyessään kolmeakymppiä vakiintuneemmin, ja siinä vaiheessa moni puoluetta nuorempana kannattanut asuu kaupungissa..

5) Liikkuville äänestäjille puolueella ei ole oikein mitään annettavaa. Kenen etua puolue ajaa? Vastaukseksi ei riitä, että niiden joilla ei ole ääntä. Tässä nimittäin on se, että niin vastaavat kaikki muutkin puolueet. Kuulostaa markkinointipuheelta.

6) Kaupunkipolitiikassa puolue on hakoteillä. Strategit ovat lähes poikkeuksetta kotoisin syrjäseuduilta, eivät kaupungeista ja pahimmillaan eivät edes etabloituneita kaupunkikulttuuriin. Puolue mielletään maaseutupuolueeksi, ihan syystäkin.

7) On unohdettu vaalirahoitusvyyhti ja sen vaikutus politiikkaan. Sisälukutaito on hukassa ilmapiirin osalta. Jatketaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Avoimuus ei ole lisääntynyt ja byrokratian annetaan kasvaa hallitsemattomasti.

Kirjoitan seuraavassa kirjoituksessa mielikuvista ja puolueen keskustelukulttuurin ongelmista. Tämä asiana tuntuu olevan aika pinnalla nyt.

Artikkeliviite: 091110


Keskustan varapuheenjohtaja Annika Saarikko esitti eilen maamikoulutuksen kehittämistä osana korkeakoulutusta. Tämä nostatti keskustelua verkossa sekä puolueen piirissä kierroksia huomattavasti.

Olen tämän edellisen kirkkoa koskeneen kohun aikana pyrkinyt olemaan lähinnä hiljaa. Twitterin kautta olen viitannut joihinkin artikkeleihin, ja niistäkin on muutama puoluetuttuni polttanut päreensä.

Keskustassa ollaan tyypillisesti hyvin allergisia uskontokeskustelulle jossa osapuolena on uskonnoton. Näissä piireissä uskonnottomia kutsutaan kauniisti kommunisteiksi, siitä riippumatta mikä on poliittinen positio talouskysymyksissä. Minua on kutsuttu myös mm. ihmissaastaksi, joka on väkevämpänä terminä minusta hauskempi.

Kuten viittasin edellisessä artikkelissa, kompromissien aika on ohi. On ajatustasolla hölmöä vaieta asioista, koska niistä ei tietystä positiosta katsoen tulisi puhua.

Henkilökohtaisella tasolla olen sekularisti ja poliittisesti suhtaudun myönteisesti ajatukseen että uskonto ja politiikka pidetään toisistaan mahdollisimman pitkälti erossa. Tähän on muutama hyvin perustavanlaatuinen syy:

1) Sekä uskonnottomille että eri uskontokuntiin kuuluville on turvattava uskonnonvapaus. Tämä on perustuvanlaatuinen vapausoikeus, jonka voi juontaa ajattelunvapaudesta ja ihmisen oikeudesta itseensä.

2) Valtion sotkeentuminen uskontokuntien asioihin, niiden arvottaminen tai niihin vaikuttaminen on puuttumista uskonnonvapauteen. Sama koskee uskonnottomien joutumista osallisiksi seremoniamenoihin julkisissa instituutioissa.

3) Uskontojen yhteiskuntakelpoistaminen on kollektiivinen käsitys. Ihmisten henkilökohtaiset arvopilarit alistetaan eräänlaiselle yhteiskunnan stressitestille ja kuohitaan ristiriidattomaksi tavoitetilan kanssa. Lähtökohtana on tavoitetila, ei henkilökohtainen vapaus. Tämä on mahdoton lähtökohta liberaalille hyväksyä.

Näiden pohjalta suhtaudun myös ehdotukseen imaamikoulutuksesta. Ensimmäisenä on syytä kysyä, tuleeko tätä koulutusta järjestää valtio tai ylipäätänsä pappisvirkaan kouluttaa valtion taholta. Tämä tarkoittaa vääjämättä kompromisseja sekä valtion roolia uskonnossa. Tämä on paljon monivärisempi keskustelu kuin voisi luulla.

Toinen olennainen kysymys on, miten tällaisessa asiassa voi ylipäätänsä edetä. Minusta on eriskummallista ajatella asiaa koulutuskysymyksenä, eikä kysymyksenä joka kuuluu akatemialle. Minä lähden siitä, että tieteen tulisi mennä edellä, koulutus on jälkituote. Ei ole olemassa mitään valmista seminaarileipää, jota voi murtaa.

Artikkeliviite: 071110A



Siitä on viisi kesää aikaa. Kun hetkellinen ilo kääntyy uudeksi pettymykseksi, jää sanattomaksi. Työ ei palkitse tekijäänsä, sillä ei ole merkitystä.

Olen väsynyt ja kyllästynyt. On turha argumentoida järjellä, kun sitä ei kuitenkaan kuulla. Ei haluta, ei kyetä kuulemaan. Mikään ei saa muuttua. Tuuli pysäytetään, jäädään seisovaan ilmaan ja väitetään sen olevan liikkeessä.

Kaiken jälkeen, on luovutettava. Ei ole mielekästä jatkaa, jos matkalla ei ole tarkoitusta. On valittava uusi tie — sellainen, jossa kaunis kukoistaa. On noustava takaisin puolustamaan järkeä, logiikkaa ja vapautta. Kompromissien aika on ohi.

Artikkeliviite: 041110A


Right To Party

28Sep10

Helsingin Sanomien päiväkysymys oli viimeiset pari päivää sekä mielenkiintoinen että pois päivänpoliittisista vakioaiheista: voisiko ravintoloiden aukiolorajoituksista luopua? Tulos päätyi plussalle (64%) kaikkinensa 10 678 vastaajan näkemyksenä.

Tällaiset kyselyt eivät tietenkään ole luotettavia monestakaan syystä, mutta itse kysymys on kiinnostava. Ravintoloiden aukioloaikarajoitteiden takana on luontoisesti historiallisia syitä, mutta vähänlaisesti järkiperusteita, jos pintaa raaputtaa.

Loogisin peruste liittyy ravintoloiden meluhaittaan, joka lisääntyy ravintoloiden sulkemisen aikaan ja ilmeisesti keskimääräisen humaltumisen kasvaessa. Tämä ei kuitenkaan edellytä yleisrajoitusta eikä legimitoi sitä, aivan päinvastoin.

Kun ongelmana on ravintoloiden sulkemisajan läheisyyteen liittyvät ongelmat asiaa on syytä käsitellä ravintoloitsijan näkökulmasta. On selkeää, että jos ravintoloiden ei tarvitse sulkea oviaan, osa paikoista siirtyisi liukuviin aukioloaikoihin ja jossain määrin 24/7 ravintoloita syntyisi kuten Tallinnassa. Kysyntää ainakin on.

Muutos hajauttaisi lähtöä ravintolasta ja luultavimmin vähentäisi meluhaittoja itse ravintolan ympäristössä. Spekuloida voi, että efekti olisi yleisempi koska muutos palvelisi yötä myöhempään jatkavia. Toinen merkittävä hyöty olisi aamuyön liikennemäärien tasautuminen ja lyhemmät taksijonot, olkoonkin että taksien hintasääntelyn ja tarveharkinnan poistaminen olisi paljon täsmällisempi ratkaisu.

Yleisellä tasolla ravintolaelinkeino kilpailee sekä laivayhtiöiden, kauppojen ja Helsingissä Tallinnan ravintoloiden kanssa. Aukioloajojen rajattomuus hyödyttäisi ainakin pääkaupunkiseudun ravintolatointa kun Tallinnan kilpailuetu vähenisi. Tämä tietenkin parantaisi työllisyyttä ja hyödyttäisi valtiontaloutta.

Näiden hyötynäkökulmien ulkopuolella teoreettista muutosta vastustettaisiin luultavimmin kolmella yleisteesillä:

1) Lisääntyvä yötyö (ammattiyhdistysliike, äärikristillisten tahojen suojateesi)

2) “Arvokeskustelu” (äärikristilliset tahot eri puolueissa)

3) Muutos lisäisi alkoholin kulutusta (äärisosialistit ja äärikristilliset tahot)

Ensimmäinen teesi ei ole relevantti, koska jokainen työntekijä nykyiselläänkin valitsee itselleen sopivan työpaikan. Kukaan ei pakota menemään töihin yökerhoon, joissa jo nykyisellään tehdään aamuyöhön töitä. Asiahan ei ulkopuolisille mitenkään muutenkaan kuulu, vaan ainoastaan ja vain sopimusosapuolille. Kunnallisia palveluja taas ei tarvita lisää, koska puhutaan jo nykyisellään yötyötä tekevästä jengistä.

Arvokeskustelu on taas se missä postmodernit liberaalit kompastelevat aina. Kun pitäisi vain yksinkertaisesti puolustaa ihmisten oikeutta tavoitella omaa onneaan ja elää tavallaan, aletaan jauhaa utilitaristisin hyötyperustein. Tästä ei ole mitään hyötyä, kun vastapuolen näkemys on valmis, siitä puuttuvat vain perustelut.

Suomessa kulutettavasta alkoholista yökerhoissa kulutetaan 2% ja jatkoaikoina (02-04) anneskellun osuus on muutama kymmenys. Eikä sen puoleen, ei juopoilla ole varaa yökerhojen drinkkeihin. Bilettävä parikymppinen taas ei liene huoli, paitsi niille äärikristityille, joiden maailmassa ensimmäinen vodkapiikki tappaa.

Kun asiaa tarkastelee kylmän viileästi vasten faktoja, varsinaisia perusteita poiketa perustuslaillisesta elinkeinovapaudesta ei siis ole. On vain erilaisten intressiryhmien halua rajoittaa muiden ihmisten elämää milloin omien arvojensa perusteella, milloin intressiharhoilla (kulutus) ja milloin ampumalla itseään jalkaan (meluhaitat).

Artikkeliviite: 280910A