Harmaaksi eminenssiksikin kutsuttu eduskunnan varapuhemies Seppo Kääriäinen päätti sitten avautua puolueen nykytilasta Hufvudstadsbladetin haastattelussa.

Disclaimerina: median luoma kuva Kääriäisen roolista puolueessa ei ole täysin todenmukainen, vaan vähän tuntematon niille jotka toimivat liikkeen eteen. Olkoon kuva kuten on luotu, asia ei ole kuitenkaan erityisen merkityksellinen.

On kuitenkin ihmeellistä, että kun Lahden puoluekokouksesta on kulunut vain kaksi kuukautta, päättää ensimmäinen meiltä haukkua puheenjohtajan mediahallinnan klišeiden kautta. En jaksa millään uskoa, että nämä iän’ikuiset mantrat, jotka ovat lähinnä mielikuvatasollisia, tavoittaisivat lainkaan niitä ryhmiä joiden äänistä puolue tosiasiallisesti vaaleissa kilpailee. Sisäiseksi viestinnäksikin se on matalamielistä.

Paljon olennaisempaa kuin mielikuvatasolla käyttää ummehtuneita kielikuvia, on kirkastaa puolueen linja. Puoluekokous ei tälle antanut juuri lisäedellytyksiä, koska asiakysymykset – paria poikkeusta lukuunottamatta – käsiteltiin kuin oltaisiin oltu päättämässä jonkin pohjoislappilaisen kyläkoulun ruokalistasta.

Pari poikkeusta sääntöön kuitenkin oli: omalta kohdaltamme läpimennyt aloite itsehoitolääkkeiden siirtämisestä vähittäiskauppaan sekä negatiivisen tuloveron ottaminen keskeiseksi vaaliteemaksi. Viimeksi mainittu oli erittäin tärkeä kysymys, koska sen eteen toimijamme ovat kukin omalla tahollaan tehneet valtavasti töitä viimeisen kolmen vuoden aikana. Muistutuksina vaikka tämä tai tämä artikkeli.

Prosessi lähti liikkeelle vuonna 2008 Alkiolaista perusturvaa etsimässä -raportin myötä, jossa Keskustan Opiskelijaliiton työryhmää johti Tuomas Vanhanen ja minä toimin varapuheenjohtajana. Lahdessa aloitteen taas vei onnistuneesti läpi Markus Ylimaa, joka on luonnonvarainvaliokuntamme puhemies. Tämä oli työvoitto meille, ja taasen tulevaisuuden kannalta Keskustalle erittäin merkittävä johtoteema.

Kun keskustellaan puolueen linjan kirkastamisesta, ei siihen tietenkään riitä yksi agendakärki. Puolueella täytyy olla ainakin sellainen elinkeino- ja työvoimapoliittinen linja ja visio, joka on selkeä, realistinen ja ymmärrettävä. Vastuu tästä on lopulta puoluehallituksella, jolta on syytä odottaa kovia tuloksia – mikä ei tarkoita, että tarvitsemme Kääriäisen kaipaamaa näennäisvastakkainasettelua mihinkään.

Artikkeliviite: 050910A


“Kannattaako puolustaa sellaista maata, joka ei sano mihinkään juuta eikä jaata. Eduskunnassa on liian monta kusipäätä, josta kukaan ei mitään uutta päätä.“

– Raptori: Armeija (1990)

Kun elämälläsi ei ole suuntaa, on Valtiolla ongelma. Kun käytät elämääsi väärin: käytät päihteitä, liikut liian vähän, syöt väärin ja teet liian lyhyttä työpäivää on Valtiolla ongelma.

Nämä eivät ole sinun tai lähimmäistesi ongelmia, nämä ovat Valtion ongelmia.

Toverini, olet Valtion oma pikku orja, jolle kerrotaan mitä on hyvä elämä. Valtion lapsi, jonka ei syntiä pidä tekemän, jonka tulee lepyttää Hänet uhreillaan.

Työskentele pidempään, enemmän!

Juo vähemmän, älä tupakoi, syö terveellisemmin!

Liiku, sivistä itseäsi! Kuluta, kuluta, kuluta! Hymyile, perkele!

Ylistetty olkoon Valtiomme. Hän, joka on lempeä lapsilleen, jotka ovat kuuliaisia ja kilttejä, mutta julma ja armoton vastustajilleen. Valtio joka kantaa, kun et enää jaksa, ajaa asiaasi ja pehmustaa nurkatkin, ettei sinulle tule pipi.

Ylistetty olkoon Valtiomme, hyvinvointiyhteiskuntamme ja hyvä elämä.

Fine. Tämä on pelkistetty kuvaus sosialidemokratiasta, jota kaikki suuret puolueet toteuttavat iloisesti ja hyvässä erimielisyydessä. Jollei se olisi pääasiallisesti asiantila, se olisi hienoa parodiaa.

Virhe hyvinvointivaltioajattelussa on se, että kuvitellaan valtion olevan kykenevä mikromanageroimaan ihmisten elämää: tekemään heistä onnellisia. Todellisuudessa se ei tee sitä vaan päinvastoin, poistaa heiltä sekä vapauden että vastuun itsestään.

Ei onnellisuus ole tilastokysymys.

Tämä ajattelu tuudittaa isänmaan toivot valheeseen siitä, että he olisivat oman elämänsä herroja, samalla kun se verottaa kaikkea mikä liikkuu ja säätelee mikä on inhimillistä. Kukaan ei maksa omia laskujaan, vaan kaikki toistensa.

Hauskanpito on ongelma aina kun se ei kasvata nettokansantuotetta.

Ongelman ytimiin ei keskitytä. Kun löytyy toimeentulo-ongelmia, niitä korjataan sosiaaliturvalla vaikka usein kyse on työn puutteesta, joka syntyy säätelystä ja liian korkeasta verotuksesta.

Asumisen kalleutta torjutaan asumisen tuilla, vaikka ongelma on alkulähteellä, kaavoitusmonopolissa. Erilaiset asumisen tuet taasen nostavat asumisen hintaa, jonka takia tarvitaan lisää tukia. Tukien lisääntyessä taasen verot nousevat, joka lisää työttömyyttä ja toimeentulo-ongelmia.

Kun sekä vapaudet että velvollisuudet määritellään juridisesti niiden luontainen muotoutuminen häiriintyy. Kadulla tajuttomana makaavan juopon ohi voi kävellä, koska on viranomaisten asia pitää hänestä huolta: hän ei ole ohikävelevälle lähimmäinen. Hän on Valtion lapsi, tuntematon.

Lailla määritellyn moraalin heikkous on sen epäjohdonmukaisuus. Eri aikakausina syntynyt yhä laajeneva säädöskokoelma tiukentaa vuosi toisensa jälkeen otetta ihmisten tavoista, pyrkien muokkaamaan kulttuuria eri ryhmien intressiharhojen mukaisesti.

Kun aletaan ajatella, että jokin vapaus on valtion myöntämä, eikä turvaama, ei voi välttyä epäilemästä, että moraalirappion myötä syntyy harha, että kaikki mikä on laillista lienee myös oikein ja vice versa.

Kansalaisyhteiskunnan perusta, kansalaisjärjestötoimintakin, on supistunut itsensä irvikuvaksi valtion veikkausvoittovarojen tuloautomaateilla, luoden lumetodellisuuden aktiivisista kansalaisista.

Lopputuloksena on tehottomia, erilaisten fanaatikkojen ja modernien kylähullujen hyvää tarkoittavia, mutta asialle lähinnä vahinkoa aiheuttavia iltapäiväkerhoja, joissa pikkupolitiikot voivat saada CV-täytettä ja oppia uutta hallintojargonia.

Kaikki muutokseen tähtäävä sulautetaan osaksi systeemiä, ja osaksi hyvää Valtiota. Todellista kansalaisaktiivisuutta jää jäljelle hyvin vähän.

Kun ihmisiltä on viety valta itsestään, heiltä on viety myös itsellisyys ja omanarvontunto, joka suojaa heitä kansalaisyhteiskunnassa.

He oppivat vaatimaan, mutta eivät tekemään.

Blogaus on vähäisesti muokattu version kolumnistani Children Of State, joka julkaistiin Nuori Keskusta-lehdessä (02/2010), joka löytyy piakkoin täältä.

Artikkeliviite: 170610A


Poliittisessa keväässä kiehuu mediasoppa. Pintakuohuksi on noussut Yleisradion rahoitukseksi esitetty mediamaksu. Mutta onko se olennaisinta?

Rahoitusta paljon kiinnostavampi spin-off on ollut keskustelu Yleisradion roolista suomalaisessa mediakentässä. Tavallinen kansa ei ole niellyt kansanedustajien 70-lukulaisia teesejä. Sosialistista mediataloa kun on puolustettu milloin maakunnallisuudella, milloin riippumattomuudella tai moniäänisyyden takeella.

Väite riippumattomuudesta on väitteistä huvittavin. Ajatus kulkee jotenkin niin, ettei laadukasta uutis- ja ajankohtaistuotantoa syntyisi ilman julkista rahoitusta, vaan tuloksena olisi mainostajien armosta tuotettavaa viihdemössöä.

Sanomalehdistön puolella meillä ei ole valtiollista Yleislehteä. Mutta meillä on Parnasso, Suomen Kuvalehti, Voima, Helsingin Sanomat, monipuolinen maakunta- ja paikallislehtien verkosto ja aikakausilehdistö. Ovatko nämä kaikki siis viihdelehtiä, joiden sisällöntuotanto on naimisissa mainostajien toiveiden kanssa?

Vastaavasti politiikan toimittajien blogien ohella on skaala tieteentekijöiden, poliitikoiden, taiteilijoiden, aktivistien ja kirjailijoiden toimittamia blogeja ja pieniä verkkolehtiä. Nämä synnyttävät vastapainoa mediayhtiöiden tuotannolle. Nämä ovat aitoa moniäänisyyttä, eivät suomettunutta yhtä totuutta.

Syksyllä nk. lautagaten ollessa kuumimmillaan puolueemme eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli vaati Yleisradion toimitusjohtajan eroa. Jos tarina olisi julkaistu HS:ssa, olisiko hän vaatinut Sanoman toimitusjohtaja Pentikäisen eroa? Ei tietenkään olisi, vaan haukkunut kuvitteellisen vastustajan eli “etelän metian”.

A-tuubissa (18.03.10), jossa käsiteltiin mediamaksupäätöksen lykkääntymistä, Yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungner totesi, että jälkikäteen hänestä tuntuu, että mediamaksusta viestiminen olisi tullut jättää Yleisradiolle, eikä liikenne- ja viestintäministeriölle. Kontekstista johtuen termi kuuluisi markkinointiviestintä.

Jungner siis totesi, että Yleisradiossa toimitusjohtajalla on kyky ja halu puuttua uutistuotannon sisältöihin taloudellisten intressien tähden. Tämän lausunnon myötä väite, että Yleisradio ei olisi poliittisessa lieassa asettuu outoon valoon.

Ilmaisun- ja sananvapaudella on toki muitakin vihollisia kuin poliittisia. Kansan- valistusajattelu ja suomettunut itsesensuuri läpäisi aikanaan yhteiskunnan kaikki tasot, ja tämän mentaliteetin väistyminen on hidasta. Valitettavaa kyllä, valta- kuntaan (massamediaan) harvoin mahtuu kuin yksi näkemys yhtäaikaisesti.

Suuren luokan esimerkki suomettumisesta nähtiin, kun tanskalainen Jylland Posten julkaisi vuonna 2006 joukon pilakuvia, joissa käsiteltiin islamiin liittyvää eurooppa- laista itsesensuuria. Valtiojohtomme toilailu tuskin oli kenellekään yllätys, vaikkei se kovin mieltä ylentävää ollutkaan. Paljon huolestuttavampia olivat muut reaktiot.

Taistelun tuoksinassa tuli kaksi sananvapauden ruumista. Kulttuurilehti Kaltiossa julkaistiin Ville Rannan piirtämä sarjakuva, joka käsitteli valtiojohdon toimia ja sananvapautta. Seurauksena päätoimittaja Vilkuna erotettiin, lehden verkkosivut sensuroitiin ja Rannan kuvitussopimus Oulun kaupungin kanssa peruutettiin.

Sananvapauden suurin vihollinen on juuri edellämainittu hiljenemisen kulttuuri, johon kansanvalistus yhdistyy. Pelko vääristä mielipiteistä elää vahvana. Ajatellaan, ettei kansa ole suvereenia päättämään omista asioistaan. Täysivaltaista.

Blogaus on vähäisesti lyhennetty versio kolumnistani Yhden totuuden maa, joka julkaistiin Nuori Keskusta-lehdessä (01/2010). Koko lehden löydät täältä.

Artikkeliviite: 050510A


Opetusministeriön työryhmä ehdotti aiemmin yliopistojen opiskelijavalintojen uudistamisessa pääsykokeiden korvaamista ylioppilas- tai ammattitutkintoon perustuvalla sisäänottomallilla. Löydät selvityksen täältä pdf-muodossa.

Asiaa on vastustettu niin oikealla kuin vasemmalla, ja eilen tulikin vahvistus, että eduskuntaryhmämme vastustaa muutosta, jottei lukioiden erilainen taso vaikuttaisi sisäänpääsyyn. Tämä oli tervetullutta ja kuoppaa asian ainakin hetkeksi.

Ehdotus oli tietenkin täysin kelvoton, koska se olisi eriarvoistanut opiskelijoita, siirtänyt  lukupaineet nykyistäkin aikaisempaan vaiheeseen (efektiivisesti toisen asteen alkuun), ja heikentänyt yliopistojen autonomiaa.

Yksi vaihtoehto järjestelmän uudistamiseen olisi keskieurooppalainen malli, jossa kaikki opiskelijat otetaan sisään ja karsitaan opiskelujen aikana. Tämä toki hukkaa resursseja, kun karsinta on jatkuvaa opiskelujen koko keston ajan. Mallista voisi toki kehittää lyhyemmänkin (esim. yksivuotisen), mutta tiedä jos se olisi hyvä.

Oli miten oli, henkilökohtaisella tasolla pidän tärkeimpänä, että valta tässä asiassa pysyisi yliopistoilla. Ne ovat parhaita asiantuntijoita siihen, ketkä ovat parhaimpia tiedeyhteisön uusia jäseniä. Yliopisto nimittäin ei ole koulu, vaan tiedeyhteisö.

Ammattikorkeakoulut vastatkoon sitten muihin tarpeisiin.

Artikkeliviite: 150410A


Demokratia sopii ratkaisumallina hyvin asioihin, jotka ovat toiselta pois tahi loukkaavat toisen oikeutta, mutta äärimmäisen huonosti makuasioihin.

Katajanokalle suunnitellun ns. designhotellin tontinmyyntiä käsitellään huomenna kaupunginvaltuustossa. Odotettavissa on kiistelyä, joka perustuu tunteisiin ja vähän asioihinkin. Keskustelusta saanee ratkiriemukkaan videokollaasin.

Vastustus kulminoitunee periaatteessa kolmeen asiaan: ex-apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen suoraviivaiseen menettelyyn asiassa, suomalaisen arkkitehtiyhteisön subjektiivisiin näkemyksiin ja kansalaisvastustukseen vetoamiseen. Viimeinen on käsittääkseni todentamaton, en ainakaan itse ole nähnyt tutkimusta asiasta.

Helsingissä on paljon kiistanalaisia rakennuksia, joista jokaisella tuntuu olevan mielipide kuten Kiasma tai musiikkitalo. Näiden rakennusprojektien vastustaminen jälkikäteenkin kulminoituu mystiseen kansan ääneen. Tyypillisesti tämä tarkoittaa kaikkea vastustavien minkkiturkkisosialistien joukkoa, johon on eksynyt muutama kaupunkiboheemi ja sosialidemokraattien nuorisolupaus Osku Pajamäki.

Lähtökohtaisesti voisin ymmärtää modernia rakennustyyliä hysteerisesti pelkääviä kaupunkiaktivisteja, jos kyse olisi edes verovarojen huonosta käytöstä.

Mutta kun ei. Designhotellin tapauksessa kysymys on yksityisestä projektista, josta kuitenkin kaupunki laskuttaa riihikuivia kruunuja tontista (myyden tai vuokraten).

Musiikkitalon vastustaminen taas ei perustunut siihen, että kulttuuripalatsi olisi verovarojen haaskausta vaan tontilla kirpparin virkaa toimittaneiden ränsistyneiden hevostallien halailuun, jossa vastustajista valtaosa tuskin oli koskaan käynytkään.

Kaksinaismoralistista vastustuksesta tekee sen, että julkisuudessa yhden ruman, vaarallisesti kapitalistisen ja liian modernin projektin vastustaminen ei estä samoja ihmisiä hyväksymästä hitas-betonilähiöiden rakentamista, jotka lienee insinööri suunnitellut. Poissa silmistä?

Henkilökohtaisesti toivon, että valtuusto päättää ainoastaan siitä, haluaako se muuttaa kaavaa hotellia varten vai ei. Valtuusto on unohtanut tehtävänsä ytimen, jos se ryhtyy valitsemaan pintamateriaaleja imagopoliittisista syistä.

Oma vilpitön mielipiteeni on se, että tuo rakennus myös sopii ympäristöönsä. Tämä lienee niitä vääriä mielipiteitäni, mutta onneksi piirimme ajattelee silti oikein, jotta ei tarvi tehdä johtopäätöksiä. Kohtaamistilaa Enson pääkonttorin edessä ja shit.

Artikkeliviite: 060410A


Valitse vauraus

25Mar10

Professori Vesa Kanniainen kirjoittaa tämän päivän Helsingin Sanomissa julkisesta velasta ja samalla vahvistaa väitteeni siitä, ettei velkataakka ole ensisijainen ongelma, vaan menotalous.

Asian ei pitäisi olla kenellekään uusi, joka ymmärtää taloustieteitä, mutta julkisessa keskustelussa tämä ei ole aivan niin päivänselvää. Ymmärrän toki poliittisten toimijoiden ajattelutavan, jossa verojen kiristys nähdään ikäänkuin vastuullisena politiikkana. Minusta asia on päinvastoin: kohoavat verot tuhoavat tulevaisuuden hyvinvoinnin.

Vastaavia puheenvuoroja ovat käyttäneet hiljattain muutamat muutkin; esimerkkinä Björn Wahlroos, joka esitteli muutamia suht’ kerettiläisiä keinoja valtiollisten menojen karsintaan. Niistäkin on hyvä keskustella, mutta poliittista elinkelpoisuutta heikentää esitysten arvopoliittinen luonne.

Usein näissä puheissa todennettu ongelma on oikea, mutta esityt keinot taas eivät. Niissä välittyy sellainen lapsille ominainen viattomuuden ilme, vaikka käsi on tiukasti vielä hunajapurkissa. Hups, kiinni jäätiin. Omien tavoitteiden yht’aikainen lobbaus vakavan talouspoliittisen puheen ohessa on tietenkin oma taiteenlajinsa.

Kahdesta asiasta olen jyrkästi samaa mieltä molempien herrojen kanssa. Valtio voisi realisoida omaisuuttaan ja samalla avata kilpailulle joitakin sektoreita. Yrittäjyyden vahvistaminen on myös oikea tie; turhasta säätelystä tulisi leikata kovalla kädellä ja erilaiset ihmisyydelle vieraat lupajärjestelyt onkin syytä heittää romukoppaan.

Artikkeliviite: 250310A


Viikolla kaksi vanhan polven sosialidemokraattista vaikuttajaa käyttivät puheenvuorot ilmiöstä, kuinka ihmiset vieraantuvat puolueista ja vice versa. Dude, tell me something new!

Arja Alho oli huolissaan siitä, että Stadin nuorissa demareissa on yliedustus puolueella töissä olevista. Tästä hän luontaisesti sai vähän nenilleen. On mahdollista, että Stadin demareissa toimii huima joukko nuoria duunareita. Kun ne sitten löydetään, älkää ystävät hyvät hävetkö heitä, päästäkää ulos komerosta.

Erkki Tuomioja oli huolissaan kansalaisten vieraantumisesta politiikasta. Voisi olla ilahduttavaa, että joku herää tähän, jollei samaan yhteyteen olisi latautunut voimakasta omanarvotuntoa, jossa järjestelmän muodon arvostelu halutaan hiljentää. Seniorisarjalainen ei ilmeisesti havaitse, että juuri tällainen agitointi synnyttää niitä vastareaktioita, joista hän on huolissaan.

Vastaavia puheenvuoroja on kuultu myös Keskustasta viime aikoina. Demokratia on tietenkin perusteltu järjestys joihinkin asioihin, mutta näissä puheissa on kuitenkin rytmi kadoksissa. Verkko on kääntänyt tilanteen: tiedon välitys on nopeutunut ja sen analysointia tekevät jo massat. Ikiaikaiset teesit ovat murtumassa: näkemyksistä on käytävä dialogia. Asioita ei voi enää haudata tuhatvuotisiin komiteoihin.

Osa nykytoimijoistamme ymmärtää tämän. Hyvänä esimerkkinä syksyllä ryöpytetty kansanedustaja Antti Kaikkonen, jonka aloite kunnallisaloitteiden helpottamisesta oli lähetekeskustelussa keskiviikkona. Juuri suoran demokratian muotojen kehittäminen voi mahdollistaa nykyisestä politiikan legimiteettikriisistä ulospääsyn. Toinen ajatus on oppia käymään dialogia ja poisoppia suomettuneesta keskustelukulttuurista (sic).

Artikkeliviite: 200310A