Vapaus tietoon

27Feb09

yellow

Edelliset kirjoitukset (1, 2, 3) käsittelivät graduate taxia sekä opintotulon reformointia. Kollektiivikärki on opintoajoissa – suomalaiset kun aloittavat korkeakoulussa verraten vanhoina.

Uusien korkeakouluopiskelijoiden mediaani-ikä on 21,6 vuotta, jota voidaan pitää kansainvälisestikin korkeana (4), olkoonkin, että yhtäältä keskiasteelta valmistutaan verrattain myöhään – tämäkin lyhentää suomalaisten työuria alkupäästä.

Haasteen tunnistamiseksi viimeinen on olennainen asia, koska tiivistämällä välivaiheita voitaisiin vastata huoltosuhteeseen liittyviin ongelmiin. On luontoisesti selvää, että voimakkain tahtotila sekä tarve on kuitenkin viipeen lyhentämiseksi keskiasteen opinnoista korkea-asteelle.

Aloittamisikää voidaan säätää alaspäin monin keinoin: tehostamalla keskiasteen koulutuksen kestoa, suosimalla uusia ylioppilaita hakumenettelyssä tai kehittämällä pääsykoeprosessia yleisesti. Duaalimalli yksityisistä ja julkisista yliopistoista toki helpottaisi tilannetta, mutta on poliittisesti verraten haastava keskustelunaihe.

Uusien ylioppilaiden suosimista pääsykoemenettelyssä kokeiltiin menneinä vuosina, josta luovuttiin eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen todettua menettely yliopistolain vastaiseksi (5, s. 217). Tämän palauttaminen (6) lakiin ei olisi yksinkertaista, koska menettely vaikuttaa olevan ristiriidassa perustuslain yhdenvertaisuussääntöön.

On myös huomattava, että uusien ylioppilaiden positiivisella syrjinnällä saattaisi olla negatiivisia sukupuolivaikutuksia kansalaisvelvollisuuksista johtuen. Korkeakouluissa opiskelevista on nykyisellään miehiä 44% (OECD 46%), eikä ole tarkoituksenmukaista vinouttaa kehitystä entisestään tai on reformoitava ensisijainen järjestely.

Pääsykoemateriaalin julkaisun myöhentäminen (7) on osaratkaisuna ollut jo esillä, mutta ajatukselle ei ole toistaiseksi löytynyt tukea yliopistoilta (6). Mallin suurin kompastuskyky lienee asenteissa, jos tarvittava lukumateriaali on mitoitettu niin, että omaksumiseen edellytetään pitkällistä ja tarkkaan strukturoitua lukuohjelmaa.

Lienee siis parempi kääntää katse lukumateriaalin määrään ja vaativuuteen. On hyvä kysymys, onko nykyinen menettelytapa tarpeellinen? Voi olla, että tämä tuottaa paremmin motivoituneita opiskelijoita, mutta korkea keskeyttämisprosentti sekä alanvaihdon yleisyys kielivät jostain muusta. Mitataanko lahjakkuutta oikein?

Vaihtoehtona voisi olla väylämalli, jossa hakumenettelystä luovuttaisiin. Opiskelijat karsiutuisivat arvosanojen perusteella massaluentoihin perustuvan 0,5-1,0 vuoden periodin perusteella. Tällä saattaisi olla positiivinen korrelaatio sosioekonomisen taustan diversioon valmennuskurssien muuttuessa tarpeettomiksi.

Artikkeliviite: 270209A

Advertisements


4 Responses to “Vapaus tietoon”

  1. 1 Alexander

    Voisit tuhlata panoksia enemmän tuohon “ensisijaisen perusteen” käsittelyyn. Sillä selittyy melkoinen osa tuosta. Koulutuksen lyhentäminen keskeltä tai koulun aloittamisen varhennus ovat vain väliaikaisia keinoja, jotka tuottavat hetkellisesti tuloksia. Mikä olisikaan niiden korrelaatio oppimistuloksiin korkea-asteella?

    Toinen asia on, että yksityiset yliopistot varmasti helpottaisivat korkeakouluun pääsyä, mutta miten kävisi opiskelijoiden yhdenvertaisuuden? Mihin asti valtio joustaisi graduate tax-muotoisessa mallinnuksessa – paljonko jäisi opiskelijalle suoraan maksettavaksi? Eikö se tarkoittaisi myös päästämistä irti eri alojen opiskelumäärien kontrolloinnista..? Olisiko se tarkoituksenmukaista?

  2. Kyseinen “ensisijainen peruste” on sekin väliaikainen keino, sehän synnyttää yhtälailla tietyn nettohyödyn. Ajan haasteisiin vastaamisessa on kuitenkin tarkasteltava niitäkin keinoja ; peruskoulun aloittamisen aikaistamista en näe vaihtoehtona. Sen sijaan keskiasteella voitaisiin opintokokonaisuuksia hallitusti säätää alaspäin niin, että opiskelijalle jäisi enemmän vapautta valita.

    Minä ainakin lähden graduate tax-mallissa siitä samasta premissistä kuin Puumalan Tuomo ja keskustalaiset yleensäkin koulutuspolitiikan suhteen, että periaate on “ei niin matalaa torppaa, ettei sieltä voisi tulla maisteria”. Yksityisiä yliopistojakin voitaisiin reguloida jossain määrin, esimerkiksi asettamalla tutkintomaksulle katto, joka sitten opintotilistä katettaisiin. En jaksa uskoa toisaalta niinkään, että tutkintomaksut karkaisivat mahdottomiksi vaikka niillä ei olisi kattoakaan.

    Opintomäärien kontrollointi on sinänsä mielenkiintoinen kysymys, että kuinka hyvin tähän osataan vastata julkisten instituutioidenkaan puolelta? Allokoituisivatko resurssit kuitenkin paremmin, jos tarjonta perustuisi kysyntään? Voisin kuvitella, että tällä voisi olla yllättäviä vaikutuksia myös uusien alojen syntyyn ja toisaalta, ainakin se joustavoittaisi koulutuskenttää. Niinkin, että tämä poistaisi eturyhmien vallan pyrkiä vaikuttamaan koulutusmääriin, jotta työnhinta keinotekoisesti nousisi. Esimerkiksi lääkäreitä varmaankin koulutettaisiin enemmän.

  3. 3 asko4apila

    Mielestäni on hyvä, jos ja kun toivottavasti pääsykoejärjestelmää uudistetaan. Se auttaa osin varmasti tähän korkean aloitusiän ongelmaan. Olen samaa mieltä siitä, että uusia ylioppilaita ei pidä jatkossa suosia pääsykokeissa, koska se ei sinänsä ole mielestäni omiaan nostamaan opiskelijoiden keskitasoa eikä välttämättä ole muutenkaan tarkoituksen mukainen, kuten kirjoituksessasi toit jo ilmi.

    Mietin tuota samaa asiaa edellisen kommentoian kanssa yksityisestä yliopistosta, että millä sitten voitaisiin taata sen myötä opiskelijoiden yhdenvertaisuus Suomessa? Ehkä silloin opiskelusta yksityisessä yliopistoissa tulisi enemmän Keski-Euroopan yliopistojen opintoja vastaava systeemi, jossa opinto-oikeus menee enemmän sen mukaan, miten saa kursseja suoritettua. Samalla, jos osa opiskelijoista pääsisi sisään stipendeillä, niin yleinen taso pysyisi korkeana ja toisaalta yksityinen yliopisto voisi houkutella myös korkeatasoisia opiskelijoita muualla. En ole siten aivan varma siitä, nousisiko edes opiskelijoiden keskitaso. Riippuu, miten sinne saataisiin opettajia houkuteltua. Nykyisessä korkeakoulu/pääsykoejärjestelmässähän on se hyvä puoli, että opiskelijoiden lahjakkuus on loppujen lopuksi hyvin korkeaa tasoa, koska pääsykoejärjestelmä on niin tiukka. Toisaalta voidaan kritisoida sitä, mitataanko kaikissa pääsykokeissa oikeita taitoja sen tulevan tutkinnon kannalta? Onneksi muutoksia näissäkin systeemeissä on tapahtunut eikä ne pääsykokeet ole enää vain ulkoaopiskelua vaan on tullut myös soveltavia tehtäviä mukaan pääsykokeisiin. Näin ainakin on kehitys ollut valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

    Tässä keskustelussa korkeakouluopintojen aloitusiästä on tosin unohdettu toisaalta se, että läheskään kaikki nuoret (no, ei tosin nyt ole tarkkaa tilastoa tässä) eivät ns “maleksi” tai matkustele vain välivuosia vaan tekevät myös tuottavaa työtä.Lisäksi esim. USA:n on erona se, että siellähän tehdään aika usein kandin tutkinto ja mennään sitten töihin ja sitten opiskellaan taas maisteriopintoja sen jälkeen, joskus myöhemmin. Suomessakin voitaisiin tästä asiasta keskustella hieman enemmän eli pitäisikö osan opiskelijoista tehdä vain kandin tutkinto ja jättää maisterin tutkinto (läheskään kaikillä aloilla ei olisi järkeä. esim. opettajat ja lääkärit) pois tai sitten tehdä se joskus myöhemmin?

  4. Yksityisistä yliopistoista tulen kirjoittamaan tarkemmin myöhemmin, mutta luulen, että suurimmat käytännön kysymykset eivät liity yhdenvertaisuuteen. Tämä nyt ihan siksi, että niiden määrä tuskin tulisi olemaan kovin suuri ja ne olisivat suurella todennäköisyydellä melko pieniä. OECD-maista tai kumppanuusmaista vain Etelä-Koreassa (78%) ja Brasialiassa (72%) yli puolet alemman korkeakoulututkinnon suorittavista opiskelee yksityisissä yliopistoissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vastaava luku on 31,5% ja Virossa 14%, joka lienee parempi vertailukohta. Epäilen, että olisimme lähempänä jälkimmäistä.

    Yhdenvertaisuuskysymys on mielestäni ratkaistavissa kahdella tavalla: jos meillä olisi graduate tax-, Income-contingent loan-järjestelmä tai ihan vain puhdas “opintoseteli” – tämä myönnettäisiin sekä yksityiseen ja julkiseen yliopistoon. Toisena, että yksityisten instituutioiden tutkintomaksuille asetettaisiin katto. Yksityisten ja julkisten yliopistojen välinen tutkintomaksujen ero on keskimäärin 2-3 kertainen. Esimerkiksi Etelä-Koreassa tutkintomaksut olivat 2004/2005 keskimäärin 3883 USD julkisissa ja 7406 USD yksityisissä. Yhdysvalloissa taas 5027 USD ja 18 604 USD. (Nämä ovat ostovoimakorjattuja lukuja)

    On kuitenkin huomattava, että nämä eivät kerro täyttä totuutta koulutuksen laadusta eikä julkisten hinta siitä, mikä on koulutuksen kokonaiskustannus. Yksityisillä yliopistoillakin on muita, hyvin merkittävässä roolissa olevia rahoituslähteitä, kuten alumnilahjoitukset ja rahastojen tuotto. Nämä voivat peittää yli puoletkin toimintakustannuksista. Toisaalta voidaan kysyä, olisiko mahdollista luoda toimintamalli, joka pyörisi pelkästään tutkintomaksuilla?

    Keskustelu siitä, paljonko kannattaa kouluttaa (tai kouluttautua), on todellakin erittäin aiheellinen. Tämä ajatus, että perustutkinnon täytyy olla maisteri on todellakin jotenkin kummallinen. Monissa tilanteissa kandidaatti riittäisi ja duualimallin purkaminen olisi järkevää, jos tämä raja-aita hävitettäisiin (minun on vaikea ymmärtää tämän jaon logiikkaa). Toisaalta, sen maisterin voisi tosiaankin suorittaa myöhemmässä elämänvaiheessa, mikäli tarpeellista.


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s


%d bloggers like this: