Gosplan

02Oct07

Aika velmu tämä meidän mahdollisuus ja positiivinen haaste. Jokaisen Venäjän historiaa, yhteiskuntaa, viimeisten vuosisatojen politiikkaa ja kulttuuria tuntevien tulisi nyt viimeistään herätä. Kun vallan itselleen vahvasti keskittänyt mies on kertonut suunnitelmansa, ilmassa on aika palanut tuoksu.

Helsingin Sanomat 01.10.2007

Putin pyrkii parlamenttiin ja pääministeriksi

Advertisements


15 Responses to “Gosplan”

  1. Jotenkin tuntuu siltä, ettei Putin suinkaan pyri pääministeriksi vaan asettuu mukavasti hänelle varattuun asemaan. Vai löytyykö Valdimirille Venäjältä haastajaa, joka kykenisi kohoamaan Putin-nuorten kaltaisten ryhmittymien paukutuksen yli? Opposition, ihmisoikeusryhmittymien ja median jouduttua Kremlin kurinpitotoimien alaiseksi on varsin epätodennäköistä, että uskottava haastaja pääsisi tarkoituksenmukaisiin asemiin.

    Elämme mielenkiintoisia aikoja. Kyllä vain.

  2. Venäjältä on vähän turhan huonoja kokemuksia siitä, kun valta lähtee keskittymään. Suomen Kuvalehdessä julkaistu Mihail Kasjanovin haastattelu jotenkin tukee ylipäätänsä sitä kuvaa, mitä saan itsekin venäläistä mediaa seuraavana.

    Suomen Kuvalehti (19.09.07): Rohkea haastaja, mahdoton tehtävä

    Tosin jossain määrin toivoa on, kun Venäjä ei ole lähtenyt sensuroimaan internetiä (joka olisi siellä varsin vaikeaa tietäen, montako ryhmittymää Kremlin koneita olisi kaatamassa, jos edes harkitsisivat. On asioita, joissa venäläiset ovat varsin hyviä..)

    Mielenkiintoisia aikoja, kyllä vain. Jotenkin Venäjän halu “päällystakittaa” ETYJ:n vaalitarkkailijoitakaan ei sekään ole viime aikojen parhaita uutisia.

  3. Vallasta tuntuu olevan Putinin hyvin vaikea luopua. Saa nähdä miten tilanne kehittyy. Näillä näkyminen vaalien jälkeen hänestä vaikuttaisi pääministeri tulevan. Sen verran kova on kannatus. Toisaalta on huomattava, että Venäjällä on presidentillä todella suuri valta.

    Miten Putin aikoo sopeuttaa tehtävänsä siihen, että ei voi enää päättää lähes kaikkea kuin tähänkin asti? Todennäköisesti presidentiksi tulee varmaan joku sellainen, jota Putin sitten voi ohjailla haluamallaan tavalla.

  4. Turun Sanomien analyysi eilen oli ihan kohdallaan. On varsin epätodennäköistä, että tästä päästään lähemmäksi demokratiaa pitkään aikaan. Huvittavaa, että Jeltsinin sotkuisessa hallinnossa oltiin lähimpänä sitä koskaan.

    Turun Sanomat (03.10.07): Putinin yllättävä siirto enteilee yksipuoluejärjestelmän paluuta

    Suuri kysymys on nyt se, mitä skenaarioita tämä tarkoittaa. Venäjä on nyt taloudellisesti vakautunut, mutta mitä jos Kremlin nykyjohdon, Putinin konklaavin, ote lipeääkin? Mitä jos energian hinta laskeekin tai tulee muita häiriöitä jotka heikentevät tuota keskittynyttä valtaa?

  5. Olen alkanut vakavasti ärsyyntyä koko Putin-uutisointiin. Aivan kuin siinä pyrittäisiin demonisoimaan Putinia samalla omaa demokratiakuvaa kirkastaen.

    Itse olen ennen kaikkea huolissani demokratian tilasta yleensä – kehitys kun on juuttunut pahasti paikoilleen 1900-luvun alun mallisine puoluekoneistoineen ja monotonisine äänestyksineen (“nyt me päätetään että x ja erimieliset alistukoot enemmistöpäätökseen – se on sitä demokratiaa!”). Järjestelmää ei haluta kehittää, koska siitä hyötyviä on liian paljon. Nämä käsittävät “hyödyn” tietysti lyhytnäköisesti eivätkä suostu näkemään yhteiskunnan kokonaisuutta. Sama ongelma on Venäjällä: kukapa haluaisi tappaa lypsävän lehmän nimeltään putinkratia? Ei Putinin päätöksen taustalla ole mitään erityistä vallanhimoa, vaan yksinkertainen laskutoimitus: olisihan täysin älyvapaata heittää suuri kansansuosio hukkaan.

  6. Ongelma Venäjän suhteen näyttää olevan, ettei Kremlin valtakoneistoa kukaan enää voi haastaa (pysyvä eliitti), Suomessa sen voi kuka tahansa haastaa ja lähteä tekemään siitä avoimempaa ja/tai parempaa.

    Monissa Euroopan maissa on käytössä esimerkiksi määräenemmistöt, jotka meillä vain perustuslakia muutettaessa. Tanskassa, Irlannissa, Sveitsissä ja Italiassa taasen käytetään kansanäänestyksiä paljon.

    Olen sinänsä samaa mieltä, järjestelmämme on kaikkea muuta kuin täydellinen. Tarvimme lisää avoimuutta, suorempaa demokratiaa ja puoluejärjestelmämme tulisi todellakin muuttua ja avautua.

    Vaalitapakin on vuodelta miekka ja kirves. Oma suosikkini olisi joko siirtoääni- tai moniäänivaalitapa, kuitenkin rajaääni-mallilla, joka suhteuttaisi edustajamäärän äänestysprosentin kautta.

    Mutta : ei oikeutta maassa saa ken itse sit’ ei hanki.

  7. “Ongelma Venäjän suhteen näyttää olevan, ettei Kremlin valtakoneistoa kukaan enää voi haastaa (pysyvä eliitti), Suomessa sen voi kuka tahansa haastaa ja lähteä tekemään siitä avoimempaa ja/tai parempaa.”

    Hmm. Onko ero näiden kahden välillä sittenkään niin suuri? Toki Suomessa toiminnalle on paljon paremmat lähtökohdat, mutta muuten järjestelmä lienee suurin piirtein samanlainen. Korjaa, jos ymmärrykseni on puutteellinen.

    “Monissa Euroopan maissa on käytössä esimerkiksi määräenemmistöt (…) Vaalitapakin on vuodelta miekka ja kirves.”

    Itse lähtisin ensimmäisenä liikkeelle tavoitteista ja alkaisin vasta sitten miettiä keinoja. Tämä on muutenkin politiikkaa vaivaava ongelma: puhutaan keinoista, vaan ei lainkaan päämääristä. Ikään kuin ne olisivat itsestäänselvyys, tai että keinot (kansanäänestykset, vaalit jne.) kelpaisivat päämääräksi.

  8. “Hmm. Onko ero näiden kahden välillä sittenkään niin suuri? Toki Suomessa toiminnalle on paljon paremmat lähtökohdat, mutta muuten järjestelmä lienee suurin piirtein samanlainen. Korjaa, jos ymmärrykseni on puutteellinen.”

    On. Kuka tahansa voi lähteä ehdolle, perustaa puolueen, kansanliikkeen ja tulla valituksi. Sama koskee sananvapautta; kuka tahansa voi perustaa sanomalehden, tai kirjoittaa lehteen ja tulla kuulluksi ja noin suurinpiirtein melkein mitä tahansa. Toki mahdollisuudet eroavat ja siellä piilee ongelma.

    Demokratiassa liike on kaksisuuntaista: alhaalta ylöspäin, sieltä alaspäin, kun totalitaarissa mallissa lähinnä ylhäältä alaspäin. Käytännön vipumekanismeista ja mediasta riippuu, kuinka lähellä ensimmäistä ollaan missäkin asiassa. Ymmärrän toki kritiikkisi ja siinä on pointtia.

    “Itse lähtisin ensimmäisenä liikkeelle tavoitteista ja alkaisin vasta sitten miettiä keinoja. Tämä on muutenkin politiikkaa vaivaava ongelma: puhutaan keinoista, vaan ei lainkaan päämääristä. Ikään kuin ne olisivat itsestäänselvyys, tai että keinot (kansanäänestykset, vaalit jne.) kelpaisivat päämääräksi.”

    Pelkistä päämääristä puhuminen kuulostaa vähän sellaiselta “kaiken hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan”, “meidän pitää pelastaa ympäristömme” tai “aina rauhan puolella sotaa vastaan” mantraamiselta.

    Nuokaan lauseet eivät tosiasiallisesti lauseina tarkoita yhtään mitään ilman keinoja; miten tuo/ne toteutetaan ja oikeastaan mitä noilla pyritään viestimään. Poliittisessa keskustelussa on paljon varsin joustavia käsitteitä.

    Välineellinen ilmaisuhan on politiikan parasta antia: realisoituneita keinoja toteuttaa päämäärä; näin me kohtaisimme tämän ongelman, näin me ratkaisemme asian. Päämäärä ikäänkuin sisältyy välineeseen jo.

    Päämäärä ainakin minulla on demokratiakehitys ja avoimempi yhteiskunta: sen toteuttamiskysymykseen nuo keinot olivat vastauksena. “Mikä on ongelma?”, “tämä”, “Miten siihen pitää puuttua?”, “no näin”.

    Siinä olet totta tosiaan oikeassa, että asioiden ytimistä ei puhuta, vaan osa niistä verhoutuu välineistä ja niihin liitettävistä assosiaatioista keskustelemiseen. Se on todentotta erittäin ikävää.

  9. “Kuka tahansa voi lähteä ehdolle, perustaa puolueen, kansanliikkeen ja tulla valituksi. Sama koskee sananvapautta; kuka tahansa voi perustaa sanomalehden, tai kirjoittaa lehteen ja tulla kuulluksi ja noin suurinpiirtein melkein mitä tahansa.”

    Tuohon pitää lisätä: “…joutumatta vainotuksi”. Hmm. Demokratiassa ja sananvapaudessa on kyse paljon enemmästä kuin hallintorakenteista; ne ovat ihmisten välisen tasa-arvoisen ja rauhanomaisen kanssakäymisen perusedellytys. Tämän demokraattisen kanssakäymisen suurin ongelma tällä hetkellä on keskustelemattomuus ja pelkästään näennäinen kommunikaatio, se on: kyvyttömyys ymmärtää vastapuolen argumentteja ja ylitsepursuava varmuus omasta oikeassaolosta. Ongelma on sama kaikissa yhteiskunnissa niin kauan kuin “modernin projekti” on niin keskeneräinen kuin se tällä hetkellä on.

    “Pelkistä päämääristä puhuminen kuulostaa vähän sellaiselta ‘kaiken hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan’, ‘meidän pitää pelastaa ympäristömme’ tai ‘aina rauhan puolella sotaa vastaan’ mantraamiselta.”

    Niin on, enkä tarkoittanutkaan sitä että pitäisi puhua pelkästään päämääristä. Joka tapauksessa niistä pitää puhua. Nyt vallalla on iloinen tavoitteiden sekasotku: pidetään asiaa x tärkeänä, toimitaan kuitenkin tavalla y, joka ei mitenkään edistä x:ää vaan saattaa jopa olla ristiriidassa sen kanssa.

  10. Tuohon edellisen kommentin ensimmäiseen kohtaan vielä. Ehkä pitäisi puhua vaientamisesta (joka käsittää niin konkreettisen kuin abstraktimmankin näkökulman). Oikeastaan demokraattisen kanssakäymisen varsinainen este on median (sanomalehdet, tv) perustaltaan yksisuuntainen rakenne. Harmittavan usein uutisointi on edelleen enemmän valmiiksi pureskeltua monologia kuin ajattelemaan haastavaa dialogia lukijan kanssa. Objektiivinen journalismi itsesensuureineen onkin alkanut edistää yhteiskunnan yksiäänisyyttä, kun virallisista tavoitteista vain uutisoidaan ilman kannanottoja tai kritiikkiä. Samalla mediasta tulee ideologian äänitorvi.

    Ehkä tästä johtuu median halu hokea sananvapautta. Nimittäin jos rehellisiä ollaan, toimittajien sana ei sittenkään ole kovin vapaa. On toki totta, ettei mikään ulkoinen pakkovalta sanomisia rajoita; rajoitteet liittyvät enemmänkin taloudellisiin intresseihin ja objektiivisuuden ihanteeseen.

  11. Sori viive. Palveluntarjoajan vaihto tapahtui eilen ja en päässyt online vasta kun ihan iltamyöhään. Lihavoin kirjoituksesi, jotta tuo näyttää värillistä taustaa vasten vähän selkeämmältä.

    “Tuohon pitää lisätä: “…joutumatta vainotuksi”.”

    Olet oikeassa.

    “Demokratiassa ja sananvapaudessa on kyse paljon enemmästä kuin hallintorakenteista; ne ovat ihmisten välisen tasa-arvoisen ja rauhanomaisen kanssakäymisen perusedellytys.”

    Nähdäkseni tämä perusedellytys on se suuri ero teknokratian / totalitarismin / diktatuurin suhteessa demokratiaan. Ilman tuota on vaikea edistyä missään muussakaan tai haaveillakaan muutoksista, koska muutoksen ääni tukahdutetaan aina jos se on vallan intressien vastaista.

    Kannattaa muistaa, ettei demokratia ole pelkästään äänioikeutta tai vapausoikeuksien kautta olevaa, vaan vallanjako on olennainen osa sitä.

    Demokratiassakin muutoksen ääni voi tukahtua kulttuurin kautta, mutta eikö se luonteeltaan ole pikemminkin hidastumista?

    Tavallaan niin, että kaikkien uusien ajatusten, arvojen ja mallien tulee ensiksi juurtua kulttuuriin, josta ne hitaasti liukuvat päätöksiin, mikäli ne ovat järkeviä ja window of opportunity on kohdallaan.

    “Tämän demokraattisen kanssakäymisen suurin ongelma tällä hetkellä on keskustelemattomuus ja pelkästään näennäinen kommunikaatio, se on: kyvyttömyys ymmärtää vastapuolen argumentteja ja ylitsepursuava varmuus omasta oikeassaolosta”

    Meillä käydään kyllä analyyttista ja varsin päämäärällistä keskustelua, mutta sitä käydään rakenteiden, instituutioiden, hallinnon tai puolueiden sisällä, niiden välillä tosiasiallisesti lähinnä yhteistyösuhteissa.

    Näinollen lopputulos voi vaikuttaa kaksiväriseltä, koska päätelmät on jo tehty omien arvojen ja edistettävien asioiden näkökulmasta kun ne tulevat keskusteluun. Toisaalta keskustelua voidaan käydä myös puhtaasti asemoidusti (hallitus vs. oppositio).

    “Nyt vallalla on iloinen tavoitteiden sekasotku: pidetään asiaa x tärkeänä, toimitaan kuitenkin tavalla y, joka ei mitenkään edistä x:ää vaan saattaa jopa olla ristiriidassa sen kanssa.”

    Kun tavoitteet eivät ole yhteneviä, se ei ole mahdollista demokratiassa – päämäärä on aina kompromissi eri tavoitteiden konfliktista.

    Ajatellaan vaikka ympäristöä. Voimme päättää, että päämäärä on hyvä, ekologinen, energiatehokas yhteiskunta. Se, mitä tämä kenellekin tarkoittaa on sitten aivan eri asia.

    Osa ihmisistä näkee muutoksen puhtaasti välineellisenä suhteessa nykytilaan, pragmaattisen teknis-taloudellisesti. Tällöin on varsin järkevää kannattaa ympäristön nimissä esimerkiksi ydinvoiman lisärakentamista ja tiivistä yhdyskuntarakentamista.

    Toiset taas katsovat asiaa ihmislähtöiseltä pohjalta, futuurissa, sosiaalis-kulttuurisena ratkaisuna. Tällöin kannatettavaa ovat toisiaan tukevat energiaratkaisut ja arvoperästä riippuen väljyyden, pienyhteisöjen ja luontosuhteen korostus.

    Huomionarvoista on sekin, että mitä milläkin muutosesityksellä tosiasiallisesti tavoitellaan. Esimerkiksi edellämainitussa laajempi kysymys voi olla halutaanko edistää urbanisoitumista ja minkälaista. Olennaista on aina löytää esitetyn tavoitteen tai päämäärän ydin.

    “Ehkä tästä johtuu median halu hokea sananvapautta. Nimittäin jos rehellisiä ollaan, toimittajien sana ei sittenkään ole kovin vapaa. On toki totta, ettei mikään ulkoinen pakkovalta sanomisia rajoita; rajoitteet liittyvät enemmänkin taloudellisiin intresseihin ja objektiivisuuden ihanteeseen.”

    Vai olisiko se sittenkin pragmaattisesti oikeassa olemisen tavoittelua? Dogma hyvistä, turvallisista ja hyväksytyistä tarkkailunäkökulmista? Eikö se oikeastaan ole aika universaali kysymys, ajatuksien ja dialogin riippuvuussuhde hyviin ja hyväksyttyihin?

  12. Näkökulman Tori-keskusteluista oppini ottaneena en lähde sille tielle, että taas vuorostani lainaisin sinua ja kommentoisin jokaista kohtaa. To cut long story short:

    “Kun tavoitteet eivät ole yhteneviä, se ei ole mahdollista demokratiassa – päämäärä on aina kompromissi eri tavoitteiden konfliktista.”

    Voiko sanoa, että oikeastaan päämäärä (ihanneyhteiskunta) on synteesi eri tavoitteista? Synteesi on paljon parempi lähtökohta kuin kompromissi ja näin poliittinen toiminta voidaan liittää myös historianfilosofiseen kontekstiin.

    Joka tapauksessa kommunikaatio on olennaista. Sitä en yhteiskunnassa nyt näe (huomaa verbi: sitä voi olla, mutta ainakaan se ei näy), vaan ainoastaan poteroihinsa kaivautuneita osapuolia.

    Hyvä esimerkki median kyseenalaisesta toiminnasta oli uutisointi Heikki Patomäen kirjasta Uusliberalismi Suomessa. Patomäki kirjoittaa Hesarin hänen teostaan käsittelevästä artikkelista:

    Hyvä kriittinen journalismi nostaisi esille pääasioita ja pohtisi niitä monipuolisesti. Toimittaja Räikän uutisjuttu toimii täysin toisen logiikan mukaan.

    Esittämäni vertaus italialaiseen fasismiin on täysin sivuseikka kirjan pääväitteiden kannalta. Kukaan ei nostanut vertausta esiin ennen kuin toimittaja Räikkä itse aivan julkistamistilaisuuden lopussa pyysi minun ja kaikkien panelistien kommenttia kirjan tuohon pieneen kohtaan.

    Media luo mielikuvia valikoimalla, otsikoimalla ja kehystämällä. Pahoin pelkään, että tämän HS-otsikoinnin (tarkoitettu?) vaikutus on korostaa kirjan “asenteellisuutta” ja heikkoutta ja siten esittää sen argumentaatio heikoksi – vaikka kirjan varsinaisia argumentteja jutussa ei edes käsitellä.

    Hyvin mielenkiintoista. Itse jutustahan sai sellaisen kuvan, että fasismivertaus olisi Patomäen kirjan pääteesi.

    “Vai olisiko se sittenkin pragmaattisesti oikeassa olemisen tavoittelua?”

    Sekä että. Oikeassa olemisen tavoittelua suhteessa Ainoaan Oikeaan Totuuteen.

  13. Kirjoitin kommentin, mutta näköjään se imettiin jonnekin moderaatiotaivaaseen.

  14. Kommentoin vähän myöhemmin, nyt kiire. Akismet on näköjään yhä liian kireällä, yritän konfiguroida sitä toimivammaksi. Sain palautettua kommenttisi (kt. yllä).

  15. Minulla ei ole tuota HS:n varsinaista juttua käsillä, jotta voisin kuvan ja asettelun kautta tulkita asiaa, mutta tämä verkkoversio näyttää vähän neutraalimmalta:

    Helsingin Sanomat 06.10.2007

    Professori Patomäki kirjoittaa uusliberalismin noususta

    Yhden kysymyksen asetan: miksi kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki vastasi kysymykseen suoraan; eikä pyrkinyt ilmaisemaan itse paikan päällä “tämä ei ole pääväite, tämä on sivuseikka”? Jokainen julkisesti puhunut tietää, millä tavoin väitteitä voidaan irrottaa asiakokonaisuudesta, mikäli halutaan. Miksi hän ei pysynyt ydinajatuksessa itse vaan jättää vastuun kuulijalle?

    Jotenkin katsoisin, että yhtä hyvin tuo saattoi olla toimittajan henkilökohtaista ärtymistä väitteiden poliittiseen luonteeseen. Kaksi subjektiivista näkemystä ja tuntemusta asettuivat vastakkain, jonka konflikti teksteistä välittyy. Eikö itseasiallisesti tuo konflikti, raflaavuus, ole Patomäen intresseissä? Sehän herättää huomiota ja ehkä parantaa myös myyntiä! Onhan väite muutenkin varsin absurdi..

    Mutta tunnistan kyllä ongelman muutoin laajemmassa skaalassa, jota ajat takaa. On tietenkin aina mahdollista, että tulkitsen edellistä väärin ja taustalla on valtava uusliberalistinen salaliitto, jota SanomaWSOY ajaa. Todennäköisempänä pidän kuitenkin tässä yksittäistapauksessa sitä, että kysymys oli käsityserosta tai intressiepäilystä. Näin se ainakin minulle välittyy lukijana.


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s


%d bloggers like this: