Budjettiriihen jälkeen on valtakunnassa ollut hiljaista, jollei opposition ohivetoja ja moralistisia mediamurhia lasketa.

Vähän verta kentälle saatiin Hetemäen verotiimin esiteltyä alustavia linjauksia.

Mitään yllättävää tai nykyisiin haasteisiin vastaavia avauksia ei kuitenkaan esitetty. Ansiotuloverotuksen puolella symbolisesti merkittävin mahdollisuus kehittää Suomea oli työnnetty syrjään. Not surprising..

On ongelmallista, että tasavallan tulevaisuuden pitkokset jätetään kiinnittämättä, ja reformismin sijaan tarjotaan hidasta muutosta, josta raikkaan tuulen sijaan haistaa vanhan ja vaihtoehdottoman. Heräävästä allianssien ajasta huolimatta puolueet ovat jäässä. Eivät mannerlaatat irtoa paikaltaan, jos muutos on aito ja älylle rehellinen.

Suomenmaan porttivahtikin päätyi miettimään niitä uutisia, jotka ovat symbolisesti merkittäviä – kuten Tommy Tabermannin päätöstä juoda vähemmän viiniä. En tiedä, oliko kolumnistin kehotus runosielulle keskitiestä se havaijilainen palmukokemus vai kevytlimuihin pohjaava. Kertonee ajasta, kun asioista ei puhuta niiden nimillä.

Artikkeliviite: 090909A

Etelän Pahassa Mediassa (EPM) spekuloitiin television tulevaisuudella. Kotimaiset uskovat vielä vanhaan konseptiin – itsepetosta?

Mielenkiintoista jutussa ei ole se, että vanhan uudelleenpaketointiin uskovat toimijat. Tämä on yksi “tarpeellisista itsepetoksen” muodoista kuten kiinteistövälittäjälle asuntojen hinnannousuista puhuminen lamaa edeltä..

Ei siinä mitään, ymmärrettävää. Mikä taasen on huolestuttavaa, ettei median tulevaisuuden skenaarioita huomioitu kunnolla Yleisradion rahoitusta pohdittaessa. Jos levitys perustuu tulevaisuudessa voimallisemmin on-demand-palveluihin sekä verkkoon, rahoitusvaihtoehdot laajenevat – e.g yksittäiset ohjelmamaksut?

Olennaista julkisen palvelun tuotannossa pitäisi kaiken järjen mukaan olla, että se kattaisi niche-sektoreita, joille ei synny markkinaehtoista vastinetta. Mikäli taasen ohjelmakohtaisuus yleistyy (kuten tavallaan se luonnollisestikin tekee) – on vähän syitä siihen, että kansalaiset maksaisivat yleispalveluista, joita he eivät tilaa.

Käytännössä television tulevaisuus voidaankin parhaimmillaan nähdä torina, jossa passiiviset lähetykset jäisivät toissijaisiksi ja mediassa ohjelmat tilattaisiin erikseen. Jopa mainoksilla sekä ilman. Tässä yhtälössä Yleisradion rooli voisi olla niche-koordinaattorina muille jakelukanaville ja kanavaluku typistää yhteen.

Sen sijaan, että mediamaksua mietittäisiin sen nykyiseltä pohjalta, olisi hyvä ajatus palauttaa se uudelleen valmisteluun, jossa määriteltäisiin niin sen tulevaisuuden rooli kuin vaihtoehtoiset rahoitusvaihtoehdot. Kun tämä työ tehtäisiin avoimesti ja kansalaiskeskustelua käyden, lopputulos voisi olla eri osapuolia tyydyttävä.

Artikkeliviite: 190709A

Viiden maakuntalehden teettämän kyselyn (1) mukaan Yle-veroa vastustaa 58 prosenttia kansalaisista. Onko tällä eduskunnalle mitään merkitystä? Arvauksia?

Kuten viestimet uutisoivat keskiviikkona, ei Yle-verolle, joka on mediamaksuksi harhaanjohtavasti ristitty löydy kansalaisten enemmistön tukea. Tässä ei ole mitään yllättävää… mutta: tämä ei muuta mitään.

Kuten tiedämme, suomalaiseen “demokratiaan” kuuluu ajatus, että kansa valitsee parlamentin ja se toimii kuten parhaimmaksi katsoo. Intressipiirit (“vanha valta”, “establishment”) ovat täysin kykeneviä vaihtamaan kaavaa, mutta kansalaisten kyky samaan on olematon.

Asioiden tultua päätetyksi hyvässä hengessä – kabinetissa – siirto Arkadianmäen harrastelijateatterille on ainoastaan muodollisuus. Joku isossa salissa vastustaa, muut pudistelevat päätään: tämähän on sovittu. Koska se on “kansallinen ratkaisu”, “välttämättömyys nykytilanteessa” tai “tähän palataan myöhemmin”.

Yhteen asiaan kansalaiset saattavat kyetä vaikuttamaan. Koska yle-veron perustelut pohjautuvat laajamediaisuuteen on talouskohtaisuus epälooginen toteutustapa. Jos maksu olisi henkilökohtainen kuten esitin Helvetin esikartanossa, olisi lopputulos vähän reilumpi ja yhdenvertaisempi, vaikka kokonaisuus jäisikin torsoksi.

Artikkeliviite: 110709A

Poliittisen analyysin keskiö on vuosia ollut keskittäminen. Uuden aikakauden kunniaksi äänestäjät hajakeskittivät puoluekartan ihan ilman hallitusvallan apua.

Aiemmassa (1) on mielenkiintoinen keskustelu käynnissä siitä, mikä rooli public spheressä on spontaaniudella sekä mikä kontrollilla. Odotan valaistumistani kontrollin tehosta.

Spontaanin järjestyksen upeus kun on omasta mielestäni siinä, että voimme olla sen myötä vapaampia. Vapauden vastuukin palautuu käsiimme – täysvaltaisuushan kuuluu aikuisuuteen. Parhaan argumentin kaato hallinnan keiloista on logiikan voitto.

Tämä on tuttu asia talousteorioista: kun vallanpitäjät sotkeentuvat markkinoihin, asioilla on taipumus mennä pieleen ennemmin tai myöhemmin. Yhdysvaltain iso aalto perustui alunperin säätelyyn ja valtion tuomaan turvaan. Mikäli panokset asetetaan suuriksi, on kassanhallinta tärkeää. Jos lompakolla on nimenä valtio – hei, all-in.

Tulevaisuus voidaan rakentaa kestävämmälle pohjalle. Valtioiden uhkapeliaddiktio voidaan saada ojennukseen laskemalla panoksia kohtuullisiksi – pienentämällä niitä. Vastuullinen pelaaminen alkaa siitä, että kassanhallinta on kunnossa, koska tappiot on lopulta maksettava. Tarvimme vauraan kansakunnan, emme vaurasta valtiota.

Vauras kansakunta ei ole synonyymi toisten etuoikeuksille, eikä tasajaolle. Jokainen valitsee tiensä, käyttää aikansa tavallaan ja pitää päätösvaltaa omasta elämästään käsissään. Unelmat ovat itse päätettyjä, ei puoluetoimiston siveltimen vetoja, eikä vapautta määritä virkamies, vaan ihmisten oma tahto. Jokainen omalla tavallaan.

Artikkeliviite: 110609A

En malta olla jatkamatta edellistä; aiempi kirjoitus oli puolustuksen puheenvuoro. Siitä voi olla monta mieltä, olivatko vaalit käännekohta vai eivät.

Reaktiot ovat seuranneet toisiaan ja kevyttä käymistä on havaittavissa, mutta tuskin realisoituu. Ei sitä härnättyä henkeä saa pullosta. Tulos oli vissiin huojennus useille – ei tullut ainakaan enempää turpaan. Chillaillaan.

Mielenkiintoista henkilökohtaisesti oli, että minulle välittyi loppuhetkillä jotakin kaaoksen ja hurmoksen välimuotoa. Minulla oli toisenlainen käsitys siitä, mitä tapahtuu kuin mikä realisoitui. Oli asioita, joista yllätyin.

SFP:n paikkaan osasin uskoa, koska se into ja tahtotila, mikä puolueesta huokui, oli suorastaan käsittämätön. He uskoivat, näkivät ja tekivät sen. Jotenkin hämmennyin siitä, että Kokoomus hajautui niin pahasti. Noste kääntyi suvannoksi, mikä saattaa olla puolueelle hyväksikin. Nöyryys ja nälkä kasvaa kohti eduskuntavaaleja.

Sosialidemokraatit taas saivat katkeraa kalkkia. Brysseliin matkaa julkkisehdokas, jonka hyödyllisyydestä puolueelle voi olla montaa mieltä ja oululainen toimittaja, jota ei turhan vasemmistolaiseksi voi moittia. Sosialistiryhmän seuraaminen voi olla aika erikoinen kokemus ensi vaalikaudella puolueen punaisemmalle siivelle.

Artikkeliviite: 100609A

Kannatuskäyrien aaltoliike on johtanut oikeaan suuntaan. Tiimimme tahtotila on ollut korkealla, mutta sunnuntaihin on vielä aikaa.

Olen koko kampanjan ajan  esittänyt, että nousu takaisin rakentuu ihmisiemme varaan. Kampanja on herättänyt väen, mutta aito voima tulee ihmisistä, jotka ovat nousseet vihreän aallon harjalle.

Keskusta on ollut vaaleissa siitä erikoisessa tilanteessa, että se on hallinnut julkisuutta. Toki pieniä ohivetojakin on tullut, mutta ne kuuluvat pelin henkeen. Meidän streaksit ovat siitä hyviä, että niiden aikana ei demonisoida toisia eikä myydä arvovaltaa eniten tarjoavalle. Liike on pysynyt arvojensa takana.

Vaaliajan analyysin kirjoitan ensi viikolla, koska nämä arpajaiset eroavat monista aiemmista kuin yö ja päivä. Erityinen huomio on erilaisissa vaaliennusteissa, joiden ehdokkaiden läpimenomahdollisuuksia kartoittavat osat ovat yhä kyseenalaisempia. Ylikertoimilla on kuitenkin motiivinsa eikä niihin kannata luottaa liikaa.

Olennaista on äänestää yksilöä, jonka uskoo olevan pätevin edustamaan juuri sinua. Enkä osaa pitää kovin merkityksellisenä monellako kielellä, koska tärkeintä on, että ainakin yhdellä on asiaa. Meiltä löytyy hienoja uudistajia, jotka voit päästää vauhtiin raapustamalla sunnuntaina numeron 145 (kotisivulle) tai 155 (kotisivulle).

Artikkeliviite: 050609A

Kuten historian saatossa ovat liberaalit puolustaneet vapautta sanoa, olla erimielinen sekä vastaanottaa viestejä, ovat haasteet tänäänkin yhtäläiset.

Media on murroksessa; sosiaaliset yhteisöt sekä kansalaisjournalismi ovat haastaneet vanhan vallan linnakkeet. Sananvapauden merkitys on alleviivattu: totuuden, valheen, propagandan ja valtiototuuksien välillä tasapainoilu on yhä haastavampaa.

Sananvapaus kilpistyy Voltairen toteamaan: olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa niin. Entä nykyään?

Verkon vapauden puolustaminen on itse välineenkin puolustamista; ei pelkästään yksilöiden puolustamista. Esimerkiksi Telekom-paketin käsittelyssä suomalaisten euroedustajien äänet (1) hajaantuivat erikoisesti. Asiaa ei voi katsella ainoastaan talouden näkökulmasta, jollei sitten satu olemaan patamusta konservatiivi tai paternalisti, joka tykkää hallita ihmisiä, tasavaltaa ja blaa blaa.

On tottakai paheksuttavaa käyttää sananvapauttaan tarkoituksiin, jotka loukkaavat toisia, mutta on täysin eri asia paheksua kuin kieltää. Jokainen on vastuussa siitä, mitä sanoo, mutta sitä ei pidä ymmärtää lain edessä vastuussa olemisena. Tähän on poikkeuksia, kuten rikokseen yllyttäminen, mutta se edellyttää tekoa, ei pelkästään sanoja. Siis; rikoksen tulee aktualisoitua; provokaatio ei ole itsessään teko.

Miten määritellään teko on vahvimpia argumentteja puolesta, ettei sananvapautta tule rajoittaa edes näissä tilanteissa. Edellytys ei ole indeterminismi; pikemminkin empirian tarjoama tuki sille, miten ihmiset reagoivat epätotuuksiin. Valehtelu tahi kiihottaminen eivät pidä vettä, jolleivat ne pohjaudu tietoon. Niillä voi saavuttaa ainoastaan hyvin hetkellisesti jotain. Siksi niihin on parempi vastata tiedolla.

Artikkeliviite: 020609A

Ludwig Von Mises totesi aikanaan, ettei mikään valtiovalta ole liberaali luonteeltaan. Eivätkä kaikki, jotka kutsuvat itseään liberaaleiksi sitä ole; ei nimi miestä tee.

Julkisessa keskustelussa käytetään kovin usein määrettä arvoliberaali. Olen itsekin käyttänyt tätä kuvaamaan, että puolustan ihmisten ei-taloudellisia vapausoikeuksia. Mikä on, ei talousliberalismia voi irrottaa onnistuneesti arvoista ilman, että legimitoi yksiä arvoja toisia prioriimmiksi.

Mitä tämä ei tarkoita, on, että vapausarvoja tulisi tulkita liian relativistisesti. Ongelma on siinä, että jos tulkinnat perustuvat poikkeuksiin, ei ole mitään taetta, ettei niistä muodostu pääsääntöjä. Toisaalta tähän kiinteästi liittyvä positivismi voi estää ne vaihtoehdot, joita tekoa vailla on mahdollista toteuttaa, niin suoraan kuin epäsuorasti.

Vapausoikeuksien suhteessa ei liene kellekään aidolle liberaalille mitään epäselvää; sananvapauden merkitys turvaamassa yhteiskuntaa korruptiolta, mielivallalta sekä vallan väärinkäytöiltä on kiistaton. Vapaan lehdistön merkitys vallan vahtikoirana on aina merkityksellisempi kuin sopimusten, joihin ahneet sotalordit niistävät nenänsä taistelukentältään palattuaan. Ne ovat verellä värjätty, ei ihmisyydellä.

Artikkeliviite: 240509B

Meillä on hieno tiimi vaaleja varten, vaikka mainokset (1) sakkaisivat. Mutta jos suunta tekee samoin, we have a problem.

Oli kysymys vaaliretoriikasta tai siitä, että puoluejohto hakee uutta asentoa nousuun; on ongelmallista, että toimijoiden puheissa toistuvat teesit vahvasta valtiosta (2, 3) tai kapitalismin väitetystä kriisistä.

Ongelmalliseksi sen tekee läpinäkyvien irtopisteiden revittely, joka ei synnytä sen paremmin luottamusta kuin ole edes järkevääkään. Säätelystä puhuminen vaikuttaa myös yksityispuolen toimijoihin ja häiritsee taantumasta nousua. Tänä aikana olisi parempi get back to the basics. Vähemmän säätelyä – enemmän kasvua.

Vahvemman valtion haikailijat eivät aina tunnu ymmärtävän, ettei se ole synonyymi oikeudenmukaisuudelle. Usein sillä viitataan valtioon, jossa valtion sekaantuminen vapaiden kansalaisten elämään (4) lisääntyy. Jos liike lähtee sille tielle, moni meistä jää ensimmäisen mukavan puun kohdalle. Siihen liikkeellä tuskin on varaa.

Asian vieminen mikrotasolle auttanee: jos lisääntyvän säätelyn pelko on ilmassa, se heijastunee intentioihin. Mikäli politiikot puhuvat mitä sattuvat mediassa, tällä on vaikutuksensa valintoihin. Mikäli viestitään, että yritysverotuksen suunta on ylöspäin pitkällä aikavälillä, katse suuntautuu siemenvaiheessa sinne, missä se on alempi.

Yhtälailla keskustelun aloittaminen työryhmien päätelmistä, kun tiedot perustuvat yksittäisten virkamiesten henkilökohtaisiin mielipiteisiin, ei voi olla vaikuttamatta talouteen. Bysanttilainen hallintokulttuuri, jossa virkamiehistön rooli on puolustaa valtion etua ensisijaisesti ei ole ainakaan omiaan vähentämään epäluuloa.

Avoimuuden nimissä olisi parempi, että poliittinen koneisto ottaisi voimakkaamman aloitteen. Kun valta vaihtuu, niin tulisi esikuntienkin. Nykymallissa, jossa säätelyllä kaiken elollisen kuolleeksi halaavien valta on ylikorostanut saadaan hallitustasolla rumaa jälkeä ja puoluetasolla kahdet rattaat – mikä ei liene aina tarkoitus.

Artikkeliviite: 100509A