Uskonnonvapaudesta

07Nov10

Keskustan varapuheenjohtaja Annika Saarikko esitti eilen maamikoulutuksen kehittämistä osana korkeakoulutusta. Tämä nostatti keskustelua verkossa sekä puolueen piirissä kierroksia huomattavasti.

Olen tämän edellisen kirkkoa koskeneen kohun aikana pyrkinyt olemaan lähinnä hiljaa. Twitterin kautta olen viitannut joihinkin artikkeleihin, ja niistäkin on muutama puoluetuttuni polttanut päreensä.

Keskustassa ollaan tyypillisesti hyvin allergisia uskontokeskustelulle jossa osapuolena on uskonnoton. Näissä piireissä uskonnottomia kutsutaan kauniisti kommunisteiksi, siitä riippumatta mikä on poliittinen positio talouskysymyksissä. Minua on kutsuttu myös mm. ihmissaastaksi, joka on väkevämpänä terminä minusta hauskempi.

Kuten viittasin edellisessä artikkelissa, kompromissien aika on ohi. On ajatustasolla hölmöä vaieta asioista, koska niistä ei tietystä positiosta katsoen tulisi puhua.

Henkilökohtaisella tasolla olen sekularisti ja poliittisesti suhtaudun myönteisesti ajatukseen että uskonto ja politiikka pidetään toisistaan mahdollisimman pitkälti erossa. Tähän on muutama hyvin perustavanlaatuinen syy:

1) Sekä uskonnottomille että eri uskontokuntiin kuuluville on turvattava uskonnonvapaus. Tämä on perustuvanlaatuinen vapausoikeus, jonka voi juontaa ajattelunvapaudesta ja ihmisen oikeudesta itseensä.

2) Valtion sotkeentuminen uskontokuntien asioihin, niiden arvottaminen tai niihin vaikuttaminen on puuttumista uskonnonvapauteen. Sama koskee uskonnottomien joutumista osallisiksi seremoniamenoihin julkisissa instituutioissa.

3) Uskontojen yhteiskuntakelpoistaminen on kollektiivinen käsitys. Ihmisten henkilökohtaiset arvopilarit alistetaan eräänlaiselle yhteiskunnan stressitestille ja kuohitaan ristiriidattomaksi tavoitetilan kanssa. Lähtökohtana on tavoitetila, ei henkilökohtainen vapaus. Tämä on mahdoton lähtökohta liberaalille hyväksyä.

Näiden pohjalta suhtaudun myös ehdotukseen imaamikoulutuksesta. Ensimmäisenä on syytä kysyä, tuleeko tätä koulutusta järjestää valtio tai ylipäätänsä pappisvirkaan kouluttaa valtion taholta. Tämä tarkoittaa vääjämättä kompromisseja sekä valtion roolia uskonnossa. Tämä on paljon monivärisempi keskustelu kuin voisi luulla.

Toinen olennainen kysymys on, miten tällaisessa asiassa voi ylipäätänsä edetä. Minusta on eriskummallista ajatella asiaa koulutuskysymyksenä, eikä kysymyksenä joka kuuluu akatemialle. Minä lähden siitä, että tieteen tulisi mennä edellä, koulutus on jälkituote. Ei ole olemassa mitään valmista seminaarileipää, jota voi murtaa.

Artikkeliviite: 071110A